Louhi-hinaajan onnettomuus vuonna 1923, Luonteri, Juva
Juttelin reilu pari vuotta sitten mikkeliläisen tuttuni Matin kanssa kaikuluotausharrastuksestani. Hän toi esille, että Saimaan Luonterilla olisi mahdollisesti yksi mysteeri odottamassa ratkaisuaan. Luonterilla tapahtui vuonna 1923 onnettomuus, jossa uponneen Louhi-hinaajan koko miehistö jäi kateisiin Luonterin pohjaan. Lupasin Matille tulla tutkimaan asiaa.
Silloin asia jäi muiden projektien jalkoihin, mutta Matin kuolema keväällä 2023 palautti tämän projektin mieleeni.
Vuoden 1923 uutisia onnettomuudesta
Onnettomuus tapahtui lauantaina 9.6.1923. Etelä-Saimaa kirjoitti Louhen uppoamisesta tiistaina 12.6.1923 (kuvaa klikkaamalla saat näkyviin uutisen täydellä resoluutiolla).
Lisätietoja onnettomuudesta kerrotiin 21.6.1923 - väkijuomilla ei ollut osuutta ja kellonaika oli tarkentunut. Hinaaja oli pysähtynyt Hirvensalossa ottamaan lisää polttopuita yhtiön halkovarastosta, jonka jälkeen viisi miehistön jäsentä oli juonut kahvit läheisessä talossa kello 7 aamulla.
Uutisessa 26.6.1923 aiheena oli laivan löytyminen.
Uutisessa 30.6.1923 aiheena oli laivan nostamiseen ryhtyminen.
Heinäkuun alussa 5.7.1923 kerrottiin nostamisen onnistumisesta sekä siitä, ettei laivasta löytynyt ketään.
Uutisessa 12.7.1923 kerrottiin tutkimusten tuloksista.
Edellisen uutisen loppuosa. Maanviljelijä T. Venäläinen oli ollut Pihlajasalon rannalla toisen aluksen kannella ja nähnyt laivan kello 8 paikkeilla. Miehistön jäljelle jääneet kellot olivat seisahtuneet välille 8-9.
Kaikki nuo uutiset löytyvät Kansalliskirjaston digiarkistosta.
Etsinnän aloitus kesällä 2023 ja vanhojen karttojen kertomaa
Heinäkuun 2023 lopulla sain sitten aikaiseksi lähteä Luonterille luotaamaan. Valmistautumiseni oli jälkikäteen arvioiden heikkoa - katsoin Luonterin pohjoisosan syvyyksiä merikartasta ja lähdin luotaamaan aluetta väylän paikkeilta. En ollut lukenut digiarkistossa olevia lehtijuttuja riittävän tarkasti - olin siinä vaiheessa väärässä käsityksessä, että hinaaja olisi tullut luoteesta. Vanhoissa lehtijutuissa mainitun etäisyyden arvioin vain karkeasti. Mitään erityistä en löytänyt, tosin ensimmäisellä luotauskerralla havaitsemani yksi mielenkiintoinen kaiku piti seuraavalla kerralla käydä kameralla varmistamassa - löytyi kivi. Pöh.
Kahden kerran jälkeen aloin tekemään sitä, mitä olisi pitänyt tehdä jo heti aluksi. Aloin tutkia vanhoja karttoja.
Millaista navigointi tuohon aikaan mahtoi olla? Jan Strangin merikarttatieto -sivujen mukaan Saimaalta oli tehty vesistön yleiskartta jo vuonna 1866. Mikkelin väylät oli kartoitettu vuosina 1876-1878 (4 karttaa). Minulla ei ole tietoa, onko nuo kartat sisältäneet myös Luonterin. Lehtijutussa mainitaan aluksen löytyneen "tavalliselta laivareitiltä", mikä viittaa siihen, että ehkä jonkinlaisia väyliä sielläkin jo silloin oli.
Siihen aikaan uusin maasto/tiekartta oli venäläisten vuonna 1915 tekemä kartta, josta saa käsityksen, millä tarkkuudella vesistöjen rannat oli kartoihin piirretty. Voisin kuvitella, että karttoja tärkeämpää on ollut kokeneiden laivamiesten paikallistuntemus. Tämä kartta löytyy www.vanhatkartat.fi-palvelusta, joka on erinomainen työkalu vanhojen karttojen selaamiseen.
Vanhassa kartassa näkyvältä Juvan kunnan rajalta Rantuun rantaan on matkaa noin 4,5 km. Vanhoissa lehtijutuissa onnettomuuspaikan etäisyydeksi Rantuisten rannasta sanotaan 3 km, joten onnettomuuspaikka lienee kunnan rajasta selvästi Rantuun puolella. Hinaaja otti polttopuita Hirvensalosta, joten mahdollinen reitti on piirretty karttaan keltaisella katkoviivalla. Vanhan kartan mukaan Hirvensalossa oli tuohon aikaan muutama talo, joista yksi on merkitty karttaan.
Seuraavaksi kävin läpi Maanmittauslaitoksen vanhoja peruskarttoja. Havaitsin, että vuoden 1988 peruskartassa on mukana syvyyskäyrät! Kartan mukaan keskellä selkää, nykyisen väylän itäpuolella on laaja syvänne, jossa vettä on noin 30 metriä. Mahdollinen reitti on piirretty tähänkin karttaan keltaisella katkoviivalla. (Copyright: Maanmittauslaitos, vanhat peruskartat, avoin aineisto, 02/24.)
Painauma pohjalla
Syksyn viimeisellä luotauskerralla laajensin aluetta koilliseen syvänteen alueelle, ja kaikukuviin piirtyikin yksi mielenkiintoinen kohta, josta Down Image -kuva (DI) alla. (Kuva on ikään kuin pituusleikkaus luotauslinjalta.) Kohdassa on pohjalla painauma, jonka ympärillä on pieniä keltaisia, keltaisilla nuolilla merkittyjä muuta pohjaa kovempia kaikuja. Kohta on merkitty edelliseen karttaan keltaisella ruksilla ja on lupaavasti hinaajan oletetulla reitillä. Veden syvyys tässä kohtaa on 28 m, ja etäisyys Rantuun rantaan noin 2,5 km.
Etsinnät jään päältä
Kävin helmikuun puolessa välissä kuvaamassa pohjaa jään päältä avannon kautta. Kuvassa olevien apuavantojen kautta on laskettu valot pohjan lähelle suunnistamisen helpottamiseksi.
Tässä muutamia kuvia.
Köysikela?
Laivalyhty?
Puutavaraa pohjalla on paljon, tässä muutamia kuvia puutavarasta.
Parissa kuvassa näkyy pätkä köyttä - tässä kuvassa vasemmalla. Pohjan sedimentissä oli myös runsaasti ruhjeita.
Löytöjen sijainnin ja kuvien kertoman perusteella sanoisin, että höyryhinaaja Louhen uppoamispaikka on siinä. Kateissa olevista vainajista en saanut minkäänlaista havaintoa.
Louhi kaatui, mutta miksi?
Vuoden 1923 lehtijuttujen mukaan Louhi oli nostettaessa ehyt, joten se ei ollut törmännyt mihinkään. Jäljelle jäi kaatuminen, jonka syyksi aikalaiskirjoituksissa epäiltiin kovaa tuulta, laivan kapeutta, kansilastina olleiden polttopuiden suurta määrää ja kansilastin mahdollista liikkumista.
Lisätietojen etsintä lähti liikkeelle tutkimalla kadonneiden henkilöiden tietoja. My Heritage -sivujen julkisista tiedoista selvisi, että hinaajan päälliköllä Otto Wilhelm Multasella (1874-1923) oli vuonna 1915 syntynyt tytär, Kerttu. Mentyään naimisiin hänen sukunimeksi oli tullut Arola. Kerttu Arola kirjoitti vuonna 1989 tarinan Mikkelin kansalaisopiston Kultaisen iän virikekerhon lehtiseen Vanhus ennen ja nyt, joka löytyy muun muassa Varastokirjaston kokoelmista.
Uusi selitys kaatumiselle löytyy Kerttu Arolan kirjoittamasta tarinasta:
Isäni lähdöstä en voi kertoa, olin alle 8-vuotias hänen kuollessaan. Hän oli kuitenkin edistynyt elämässään ammattimieheksi - oli hinaajalaivan päällikkö hukkuessaan seitsemän muun miehen kanssa laivan kaatuessa 9.6.1923 kesän ensimmäisessä myrskyssä. Laivassa oli tehty talven aikana remontti - pantu rautakansi puukannen päälle - eikä pohjapainoa vastaavasti - tulikin vaaruva laiva. Luonterin selällä Anttolan vesillä onnettomuus sattui. Sinne jäivät kaikkien miesten ruumiit - ei ole hautajaisia ollut.
Vuoden 1923 lehtijutussa mainittujen syiden lisäksi onnettomuuden yhtenä syynä näyttää siis olleen remontin yhteydessä puukannen päälle laitettu rautakansi. Ilman pohjapainon lisäämistä aluksen painopiste oli jäänyt korkealle ja siitä oli tullut vaaruva/kiikkerä. Uudesta rautakannesta ei lehtijutuissa ole mainintaa.
Vaaruva veneh keikahtaa itteksee ja silloi ov väjet ahvenem majas. Jaala. (Lähde: Murresanakirja.)
Vaarua = huojua, heilua, keinua, kallistella. Laiva vaarui aallokossa. (Lähde: Kielitoimiston sanakirja.)
Pohjalla olevat tavarat ovat muinaismuistolain mukaisia muinaisesineitä
Muinaismuistolaissa säädetään yli 100 vuotta vanhoista löydetyistä esineistä, joiden omistajaa ei tiedetä. Esineistä on ilmoitettava Museovirastolle, jolla on oikeus lunastaa esine. Jos esinettä ei lunasteta, löytäjä saa pitää esineen.
Löydöstä on ilmoitettu Museovirastolle.
Lopuksi
Ja lopuksi Matille tiedoksi: tehtävä suoritettu!
Päivitetty 25.3.2024